Vähemmän ahdistusta, enemmän välinpitämättömyyttä

He-hetkonen, voiko olla, että edellisestä merkinnästä on yli vuosi! Vau. Tämä tarkoittaa sitä, että ahdistus on ollut poissa tai hyvin vähäistä. Aivan mahtavaa!

Ehkä toinen tulossa oleva lapsi on vaikuttanut asiaan (kunhan en ajautuisi tehtailemaan kymmentä muksua), ehkä olen saavuttanut jonkinlaisen rauhan. Tosin tilapäisen sellaisen. En nimittäin jaksa uskoa, että tämä rauhallinen mieli säilyisi vuosikymmenet. Kun en kuitenkin ole pamahtanut tulla uskoon tai kokenut mitään muutakaan valaistumista. Olen vain saanut tyrkittyä kaikki ahdistavat ajatukset syrjään jonnekin mielenperukoille.

Sen olen huomannut, että kun ei ahdista, niin kaikenlainen hörhöily on vähentenyt. Olenkin miettinyt, että onko aikaansaavilla maailmanparantajilla kestoahdistus vai mistä he repivät voimaa tekemisiinsä. Ostan kyllä edelleen paljon luomua ja kyttään kemikaaleja, mutta sellainen suu vaahdossa messuamis -meininki on jäänyt pois. En jaksa ihan niin paljoa välittää siitä, miksi kaikkia ihmisiä ei kiinnosta tehdä tästä maailmasta parempi paikka.

“Jokaisella on ristinsä”

Näin totesi joku jossain haastattelussa. Onko siis niin, että jokaisella ihmisellä on väkisinkin joku ongelma? Että jos ei elä sodan keskellä ja kärsi jakuvasta nälästä ja puutteesta, niin sitten vaivaa sairaus, riippuvuus, työttömyys, yksinäisyys…

Omaa ristiä ei tarvitse kauaa miettiä. Eilen olin ihan itku kurkussa luettuani Hesarin nettisivuilta Stephen Hawkingin sanomisia. “Ihmiskunnan on vaikea selvitä hengissä seuraavia muutamia satoja vuosia” ja “ihmiskuntaa odottavat vaaralliset ajat väkiluvun kasvamisen ja luonnonvarojen hupenemisen myötä”.

Ja sitten katselin pientä lastani. Olinko hullu saattaessani hänet tähän maailmaan! Mikä ihan oikeastikin on maailman tila esimerkiksi 50 vuoden päästä?

Tässähän saattaa käydä jopa niin, että kuolemanpelkoni vaihtuu ajatukseen, että täältä on vain armollista päästä pois.

Vautsi.

Velvollisuuteni äitinä on kuitenkin kaivella jostain uskoa tulevaan.

Paranoidinen ja pelokas maailma

Lehtien ja kirjojen lukeminen on kivaa! Varsinkin, kun törmää mielenkiintoisiin ja itselle sopiviin ajatuksiin:

“Maailma on nyt paranoidinen ja pelokas. Toivon, että lapseni löytäisivät siihen oikean suhtautumistavan ja osaisivat elää niin, etteivät he lamaantuisi vaan säilyttäisivät elämänilonsa.”

Tämä löytyi Kodin Kuvalehdessä (11/2010) olleesta psykiatri, kirjailija Joel Haahtelan haastattelusta.

Kehäraakki

Tässä on nyt sellaiset kolme vuotta täynnä tätä pohdiskelua. Ja mikä on tilanne? Kun luen vanhat postaukseni, voin todeta, että kehää kuljetaan ja pahasti. Aikalailla samat mietteet on nimittäin pinnalla edelleen. Missä viipyy se valaistuminen ja mielenrauhan löytyminen?

Kuolemanpelon kanssa olen edennyt sen verran, että saatan tässä joku kaunis päivä hyväksyä vanhana kuolemisen. Se tuntuu jo huikealle edistykselle.

Ristiäiset

Lapsemme on liitetty kirkon jäseneksi. Pidimme siis ristiäiset emmekä nimiäisiä. Miksi? Hyvä kysymys, sillä eihän minusta ole uskoon kasvattamaan.

Hesarin sunnuntaidebatissa (21.3.) Kari Enqvist kritisoi lapsikastetta. Ja ihan aiheesta. “Käytännössä kaste on monille vanhemmille pelkkä kaunis riitti, maallisen joulun kaltainen jaettu kokemus vailla syvempää uskonnollista sisältöä. Sellaisena kastetoimitus ei ole lasta, vaan pelkästään tämän vanhempia ja sukulaisia varten.”

Kyllä itsekin ajattelin paljon omia vanhempiani. Luulen, että kastamatta jättäminen olisi ollut vaikea selittää.

Kuten Enqvist kirjoittaa, pidän itsekin tärkeänä sitä, että lasta ohjattaisiin erottamaan oikea väärästä, hänelle opetettaisiin suvaitsevaisuutta ja kriittisyyttä sekä autettaisiin kasvamaan tasapainoiseksi ja onnelliseksi yksilöksi. Tähänhän ei tarvita sen kummemmin kirkkoon kuulumista.

Samaan aiheeseen liittyy vuoden ensimmäisessä Meidän perhe -lehdessä ollut Uskon asia -juttu. Siinä kolme perhettä kertoi omista vakaumuksistaan. Mielenkiintoisin oli mielestäni perhe, jossa äiti uskoo ja isä ei. Luonnontieteellisen maailmankatsomuksen omaava isä toivoo lastensa saavan laajasti vaikutteita ja että he voisivat luoda käsitystään maailmasta mahdollisimman vapaasti. Juuri näin.

Oma toive olisi, että siinä vaiheessa, kun oma lapsi alkaa kysellä, minulla olisi vastaukset valmiina. Eli että olisin itse jotenkin selvillä vesillä. Niinpä niin, ainahan saa toivoa…

Ja vielä kai tässä on pari vuotta aikaa. Luin nimittäin jostain, että kuoleman lopullisuus selkenee 6-10-vuotiaalle, mutta jo 2-3-vuotias pohtii sitä. Samaisessa jutussa sanottiin, että lapsen kysymyksiin on parempi vastata, ettei tiedä, kuin vaieta tai alkaa puhua muusta.

“En tiiä, en tiiä, en tiiä…”

Tyhmä mutsi.

Opintomatkalle Afrikkaan

Pitäis päästä Afrikkaan! Jos vaikka oppisin carpe diem -meininkiä.  Tässä suora lainaus Anna-lehdessä 3.12.2009 olleesta räätäli Hanne Laitisen haastattelusta:

“Luovuin Afrikassa materiasta, mutta sain tilalle tietynlaista tyyneyttä ja stressittömyyttä. Tajusin myös, että elämä on lyhyt. Ihmiset kuolevat Afrikassa yhtäkkiä malariaan tai hi-virukseen. Itsekin olin kolmesti sairaalassa malarian takia. Pitää siis elää täysillä! Lisäksi huomasin, että me länsimaalaiset olemme pilalle hemmoteltuja ja valitamme aivan turhasta. Nämä kolme oivallusta muuttivat koko elämänasenteeni.”

Ah, jos Pitkula painattelisi savannilla ja oppisi ottamaan rennommin!

Kuolema, aargh!

Ei voi mitään: kuolema ahdistaa. Joskus pahasti. Kärsin siis kuolemanpelosta. Se lopullisuus. Ajatus siitä, että mitä järkeä on missään, kun täällä on niin vähän aikaa. Ja sitten mieleen tulee joskus kuolinilmoituksessa näkemäni Eeva Kilven runo:

Älä ajattele, että elämä on lyhyt

Ajattele: Mikä erikoinen kokemus,

kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan

vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän

Mediakasvatuksen oppitunnille, mars

Satuin kuuntelemaan radiosta keskustelua, jonka aiheena oli mediakasvatus ja medialukutaito. Olin ihan, että “ahaa, siitäkö tämä johtuukin, että otan asiat liian tosissaan. On ihan normaalia, että uutiset ja lööpit ahdistavat - jee, minussa ei ole mitään vikaa!”. ja sitten näin jo itseni pakkautumassa lähimmän ala-asteen oppitunnille. “Hei vaan kaikille, täti tulee tänne terapiaan.”

Mutta siis oikeasti: ilmaston lämpeneminen, ylikansoittuminen, sodat… Kai noista aiheista saakin ahdistua?! Maailmassa ON ongelmia, joille oikeasti pitäisi tehdä jotain eikä vaan käpertyä jatkamaan elämää vanhaan malliin. Näin siis lausuu mamma, jonka taloudessa käytetään jälkikasvun maailmaan tulon jälkeen moninkertaisesti enemmän lämmintä vettä ja sähköä. Taisi siis ennen aika pieni hiilijalanjälkeni kasvaa valtaisaksi… Miten minä nyt enää pelastan tätä maapalloa?

Tämä mediakasvatusaihe sivuaa blogaustani Jaakko Hämeen-Anttilan kirjasta. Silloin kirjoitin, että hänen sanomansa on se, että ei pidä rakentaa todellisuuskuvaa tiedotusvälineiden pohjalta: paha jyllää mediassa, mutta pitäisi nähdä, että maailmassa on paljon hyvää. Taidan lukea sen blogauksen vielä kerran ja ruveta tänä iltana reippain ja turvallisin mielin nukkumaan.

Äitinä

Minä olen nyt äiti! Päivät kuluvat  leppoisasti kotona vauvan kanssa, mutta pohdiskelu ei ole hälventynyt - valitettavasti.

Joskus yöllä imettäessä on ollut herkkiä ja aika vaikeitakin hetkiä: kun katson lasta - niin ihanaa, pientä ja viatonta - ja mietin, millaiseen maailmaan hän on syntynyt. Ja välillä olen vain muuten vain pakahtua siihen rakkauden määrään, jota lasta kohtaan tunnen.

Mietityttää - niin kuin jo raskautta suunnitellessa ja raskaana ollessa - että ehdinkö löytää itse vastauksia ja saavuttaa mielenrauhaa ennen kuin lapsi alkaa kysellä kuolemasta ja maailmankaikkeudesta. Vai voinko vain pistää toivoni siihen, että lapsestani tulee rohkea ja vahva ihminen, joka ei turhia murehdi ja joka löytää elämän mielekkyyden?

Pelastetaan maapallo, kaikki mukaan!

Mikä on tärkeämpää kuin maapallon hyvinvoinnin puolesta taistelu? Sehän on myös ihmisen hyvinvoinnin puolesta taistelua. Miksi siis ei voisi syntyä kaikkia kansoja yhdistävä liike, joka pistäisi asioihin vauhtia? Ei mitään uskonnon nimissä tapahtuvaa silmitöntä tappamista ja väkivaltaa, vaan maailman pelastamista. Jee! Meillähän on vastassa vain sellaiset pienet asiat kuin puhtaan veden ja ravinnon loppuminen.

On ällistyttävää, että edelleen on luvallista esimerkiksi lentää golfaamaan kuivuudesta kärsivään maahan. Tai että vaatekauppojen hyllyt notkuvat myrkkypuuvillaisia vaatteita. Tai että edelleen markettien valikoimissa on pesuaineita, jotka sisältävät fosfaatteja.

Turhauttaa ajatella, että mihin kaikkeen turhaan ihminen pistää rahaa (esim. sotateollisuus), kun tietää missä jamassa maapallo on.

Niin, helppohan se on pumpulissa elävän hyvinvointivaltion asukin täällä huudella. Minä todellakin voin tehdä valintoja ja miettiä kulutuskäyttäymistäni. Joku toinen keskittää voimansa ruuanmurusen etsintään.