Opintomatkalle Afrikkaan

Pitäis päästä Afrikkaan! Jos vaikka oppisin carpe diem -meininkiä.  Tässä suora lainaus Anna-lehdessä 3.12.2009 olleesta räätäli Hanne Laitisen haastattelusta:

“Luovuin Afrikassa materiasta, mutta sain tilalle tietynlaista tyyneyttä ja stressittömyyttä. Tajusin myös, että elämä on lyhyt. Ihmiset kuolevat Afrikassa yhtäkkiä malariaan tai hi-virukseen. Itsekin olin kolmesti sairaalassa malarian takia. Pitää siis elää täysillä! Lisäksi huomasin, että me länsimaalaiset olemme pilalle hemmoteltuja ja valitamme aivan turhasta. Nämä kolme oivallusta muuttivat koko elämänasenteeni.”

Ah, jos Pitkula painattelisi savannilla ja oppisi ottamaan rennommin!

Kuolema, aargh!

Ei voi mitään: kuolema ahdistaa. Joskus pahasti. Kärsin siis kuolemanpelosta. Se lopullisuus. Ajatus siitä, että mitä järkeä on missään, kun täällä on niin vähän aikaa. Ja sitten mieleen tulee joskus kuolinilmoituksessa näkemäni Eeva Kilven runo:

Älä ajattele, että elämä on lyhyt

Ajattele: Mikä erikoinen kokemus,

kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan

vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän

Mediakasvatuksen oppitunnille, mars

Satuin kuuntelemaan radiosta keskustelua, jonka aiheena oli mediakasvatus ja medialukutaito. Olin ihan, että “ahaa, siitäkö tämä johtuukin, että otan asiat liian tosissaan. On ihan normaalia, että uutiset ja lööpit ahdistavat - jee, minussa ei ole mitään vikaa!”. ja sitten näin jo itseni pakkautumassa lähimmän ala-asteen oppitunnille. “Hei vaan kaikille, täti tulee tänne terapiaan.”

Mutta siis oikeasti: ilmaston lämpeneminen, ylikansoittuminen, sodat… Kai noista aiheista saakin ahdistua?! Maailmassa ON ongelmia, joille oikeasti pitäisi tehdä jotain eikä vaan käpertyä jatkamaan elämää vanhaan malliin. Näin siis lausuu mamma, jonka taloudessa käytetään jälkikasvun maailmaan tulon jälkeen moninkertaisesti enemmän lämmintä vettä ja sähköä. Taisi siis ennen aika pieni hiilijalanjälkeni kasvaa valtaisaksi… Miten minä nyt enää pelastan tätä maapalloa?

Tämä mediakasvatusaihe sivuaa blogaustani Jaakko Hämeen-Anttilan kirjasta. Silloin kirjoitin, että hänen sanomansa on se, että ei pidä rakentaa todellisuuskuvaa tiedotusvälineiden pohjalta: paha jyllää mediassa, mutta pitäisi nähdä, että maailmassa on paljon hyvää. Taidan lukea sen blogauksen vielä kerran ja ruveta tänä iltana reippain ja turvallisin mielin nukkumaan.

Äitinä

Minä olen nyt äiti! Päivät kuluvat  leppoisasti kotona vauvan kanssa, mutta pohdiskelu ei ole hälventynyt - valitettavasti.

Joskus yöllä imettäessä on ollut herkkiä ja aika vaikeitakin hetkiä: kun katson lasta - niin ihanaa, pientä ja viatonta - ja mietin, millaiseen maailmaan hän on syntynyt. Ja välillä olen vain muuten vain pakahtua siihen rakkauden määrään, jota lasta kohtaan tunnen.

Mietityttää - niin kuin jo raskautta suunnitellessa ja raskaana ollessa - että ehdinkö löytää itse vastauksia ja saavuttaa mielenrauhaa ennen kuin lapsi alkaa kysellä kuolemasta ja maailmankaikkeudesta. Vai voinko vain pistää toivoni siihen, että lapsestani tulee rohkea ja vahva ihminen, joka ei turhia murehdi ja joka löytää elämän mielekkyyden?

Pelastetaan maapallo, kaikki mukaan!

Mikä on tärkeämpää kuin maapallon hyvinvoinnin puolesta taistelu? Sehän on myös ihmisen hyvinvoinnin puolesta taistelua. Miksi siis ei voisi syntyä kaikkia kansoja yhdistävä liike, joka pistäisi asioihin vauhtia? Ei mitään uskonnon nimissä tapahtuvaa silmitöntä tappamista ja väkivaltaa, vaan maailman pelastamista. Jee! Meillähän on vastassa vain sellaiset pienet asiat kuin puhtaan veden ja ravinnon loppuminen.

On ällistyttävää, että edelleen on luvallista esimerkiksi lentää golfaamaan kuivuudesta kärsivään maahan. Tai että vaatekauppojen hyllyt notkuvat myrkkypuuvillaisia vaatteita. Tai että edelleen markettien valikoimissa on pesuaineita, jotka sisältävät fosfaatteja.

Turhauttaa ajatella, että mihin kaikkeen turhaan ihminen pistää rahaa (esim. sotateollisuus), kun tietää missä jamassa maapallo on.

Niin, helppohan se on pumpulissa elävän hyvinvointivaltion asukin täällä huudella. Minä todellakin voin tehdä valintoja ja miettiä kulutuskäyttäymistäni. Joku toinen keskittää voimansa ruuanmurusen etsintään.

Eipä tässä kummempia

Ajattelin, etten ikinä kirjoita blogiini “ilimoja on pielly” -tyylistä merkintää. Siis merkintää, jolla ei ole kunnollista sisältöä. Mutta jotenkin vain mielessä ei ole nyt viime aikoina pyörinyt samanlaisia ajatuksia kuin aikaisemmin. Ehkä olen tietoisesti rauhoitellut.

Yhtenä päivänä jotenkin oivalsin, että ehkä kävi niin, että raskaus tuli elämääni juuri sopivaan aikaan: suorastaan ahdistavien pohdiskelujen tilalle tulee muita ajatuksia. Lisäksi pääsen pois nykyisestä työstäni, joka sinällään on minulle ihan sopiva, mutta ei kuitenkaan missään nimessä täytä “haluaisin tehdä työtä, jolla on jotain merkitystä” -toivetta.

Raskaus on edennyt helposti ja hyvin. Puoliväli on jo ylitetty ja maha sen kuin kasvaa.

Retriitti

Tuli tässä kevään aikana kokeiltua retriittiä. Ihan positiivinen kokemus. Oli myös ihan helppo olla puhumatta, vaikka jotkut sitä kohdallani epäilivätkin. Muut osallistujat olivat kuitenkin tuntemattomia, joten oli jotenkin ihan helpottavaakin, ettei tarvinnut ruveta keksimään jutunjuurta.

Hengellisyys oli monine kappelisessioineen voimakkaasti mukana, joten retriittiä ei voi suositella sellaiselle, joka kokee veisaamisen ja rukoilemisen täysin vieraaksi.

Vapaa-aikaa oli runsaasti: sai lueskella, nukkua, ulkoilla ja mietiskellä omassa rauhassa.

Oli ainakin erilainen viikonloppu - tuollainen totaalirauhoittuminen saattaisi tehdä hyvää itse kullekin.

Herkkä

Viime sunnuntain Hesarissa oli juttu nuorista mielenterveyspotilaista: “Joka päivä kuusi nuorta jää työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien takia.”

Itse kiinnitin huomiota siihen, että jutussa puhuttiin herkkyydestä. Omalla nimellään esiintynyt nuori nainen mainitsi, että “herkät nuoret tuntevat olemassolon ahdistusta.”

“Jalkoihin jäävät juuri herkät nuoret. He pohtivat elämän tarkoitusta. Samaana aikaan median kuva maailmasta on synkkä: sotia, ja taas joku tappoi perheensä.”

Siis kyllä: minäkin olen herkkä. Ja minä olen todellakin pohtinut elämän tarkoitusta. Mikä siis on säästänyt minut todelliselta mielenterveyden horjumiselta? Onhan minuakin ahdistanut ja pelottanut, mutta ilmeisesti en vain ole joutunut liian syvälle. Niin syvälle, että olisin menettänyt elämänhaluni ja ollut jotenkin toimintakyvytön.

Ehkä minussa kytee joku peruspositiivisuus. Sen verran karjalaista verta, että “ilo pintaan, vaikka sydän märkänis.” Mene tiedä.

Pikkukaupungeista ja kyläkouluista

Ovatko rehellisyys, luotettavuus ja turvallisuus katoamassa vai onko niiden mahdollista säilyä edes jossain maailman kolkassa?

Juttelin joku aika sitten Tallinnassa asuneen suomalaisen kanssa. Hänen juttujaan kuunnellessa aloin taas arvostaa suomalaisia pikkukaupunkeja ja suomalaista rehellisyyttä. Sama tunne heräsi, kun luin lehdestä jostain Etelä-Amerikan valtiosta Suomeen muuttaneen naisen tarinan. Miten mahtavaa, ettei omassa naapurustossa käydä huumesotaa, ettei kaupungilla tarvitse sen kummemmin pitää kiinni laukustaaan, asiat hoituvat sovitussa aikataulussa jne.

Juttutuokiosta poiki mietittävää pidemmäksikin aikaa: Miksi joissakin maissa kasvetaan korruptioon? Onko kaikista helpointa kasvaa hyväksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi jossain Pohjoismaisessa pikkukaupungissa kyläkoulua käyden?

Sillä voihan olla, että lapsella on jopa täysin tervejärkiset vanhemmat, mutta ympärillä (naapurustossa, koulussa) on niin sekopäistä sakkia, että ympäristön vaikutuksesta lapsesta tulee häiriintynyt.

Vai onko kaikki sitten vain niin tuuripeliä? Toinen rajun lapsuuden eläneistä veljeksistä vain on luonnostaan hyvä ja rehellinen ja toinen ajautuu rikolliseksi kuten Slummien miljonääri -elokuvassa.

Tuntuu, että olen jauhanut tätä asiaa jo aikaisemminkin, mutta todettakoon taasen, että luulisi että tällaisessa länsimaisessa hyvinvointivaltiossa olisi kaikki edellytykset luoda elämästä hyvä. Silti pahoinvointia tuntuu ainakin välillä pursuavan ovista ja ikkunoista. Ihmetyttää!

Pahuus jyllää mediassa

Kylläpä taas osui kohdalle sopiva kirja, nimittäin Jaakko Hämeen-Anttilan Usko-kirja. Tässä pari lainausta kirjan Usko ja hyvyys -kappaleesta:

“Nykyaika on usein kyyninen ja medioiden jakama kuva todellisuudesta synkkä ja toivoton. Usko on kuitenkin myös sen oivaltamista, että pahuus on poikkeus, joka juuri poikkeuksellisuutensa takia kiinnittää huomiota. Elämää kannatteleva perusvoima on hyvyys.”

“Rauha ei ole uutinen juuri sen takia, että se vallitsee lähes kaikkialla.”

“Kun oivallamme välittömästi todellisuuden hyvän perusluonteen ja luotamme siihen varmasti, meidän on helppo nähdä pahuuden pinnallisuus.”

Yhtenä pointtina on siis se, että ei pidä rakentaa todellisuuskuvaa tiedotusvälineiden pohjalta.

Iski jotenkin minuun, koska olen niin paljo tuota pahuutta/hyvyyttä sekä kaikkea informaation tulvaa miettinyt.

Lämmin kiitos herra Hämeen-Anttilalle noista lauseista!